Kuulotorvista sisäkorvaistutteeseen

Vanhimmat kuulolaitteet olivat mekaanisia kuulotorvia tai muita ääntä kerääviä laitteita. Ensimmäiset sähköiset kuulokojeet, niin sanotut hiilimikrofonilaitteet, tulivat markkinoille vuosisadan vaihteessa. Ne olivat käytössä aina 1930-luvulle saakka. Niiden äänenlaatu oli heikko, ja ne olivat myös melko kookkaita. Paremman äänenlaadun tarjosivat putkivahvistinlaitteet, joita käytettiin aina 1950-luvulle asti. Sitten markkinoille tulivat transistorilaitteet, jotka olivat kooltaan jonkin verran pienempiä. Digitaaliset kuulokojeet tulivat puolestaan markkinoille 1990-luvulla. Vanhimmat niistä koostuivat taskussa tai vaatteissa pidettävästä laitteesta ja erillisestä korvakappaleesta. Korvantaus- ja korvakäytäväkojeet ovat jo kooltaan pienempiä ja mukavampia käyttää.

Vaikka kuulokojeita oli ollut pitkään saatavilla, ei sellaisen saaminen omaan käyttöön ollut vielä 1950-luvullakaan itsestäänselvyys. Apuvälineen saaminen yhteiskunnan kustantamana edellytti työskentelyä kodin ulkopuolella.

1990-luvulla otettiin Suomessa laajemmin käyttöön uusi kuulotekninen ratkaisu, sisäkorvaistute. Se mahdollisti kuulemisen myös niille, joita tavallinen kuulokoje ei auttanut. Sisäkorvaistute on nykyisin noin tuhannella suomalaisella. Se pyritään asentamaan myös kaikille kuurona syntyneille lapsille jo ensimmäisen ikävuoden aikana.

Istutteen sisäiset osat kiinnitetään leikkauksessa ihon alle kallonluuhun ja sisäkorvan simpukkaan. Toimimaton sisäkorva ohitetaan, ja sähköisessä muodossa oleva signaali johdetaan suoraan kuulohermoon ja sieltä edelleen aivoihin.

Aluksi kuulovammaisten etujärjestöt suhtautuivat pienten lasten istuteleikkauksiin hyvin kriittisesti. Esille tuotiin, että lapsella itsellään tulisi olla mahdollisuus osallistua leikkauspäätöksen tekoon. Keskusteluissa puntaroitiin viittomakielen merkitystä lasten elämässä sekä sitä, onko kuurous lopultakaan vamma, joka tulee lääketieteellisin keinoin parantaa. Toisaalta katsottiin kuulemisen helpottavan perheenjäsenten keskinäistä vuorovaikutusta ja koulunkäyntiä.

Koko kuurojen yhteisön kannalta mielenkiintoinen kysymys on, millaiseksi istuteleikkauksen läpikäyneiden kulttuurinen identiteetti muodostuu. Osa heistä käyttää puhuttua kieltä, osa viittomakieltä, osa muita kommunikaatioratkaisuja. Kieli on osa identiteettiä ja määrittelee myös sitä, mihin yhteisöön samaistuu ja kokee kuuluvansa.