4. Oppikirjoja ja viittomistoja

1960-luvulla kiinnostus viittomakieltä kohtaan lisääntyi ja näin ollen myös oppimateriaalille tuli tarvetta.

Taskusanakirja ”Sano se käsin” vastasi aluksi tähän tarpeeseen. Siinä on yli 300 viittomaa. Kirjan esipuheessa painotettiin viittomien käyttöä huuliltaluvun tukena, eli ns. vihjeellistä viittomista, jossa viitotaan vain lauseen avainsanat. Kun viittomia käytettiin puheen ohessa taajemmin, puhuttiin ns. simultaaniviittomisesta. Kirjasessa viitattiin myös ns. varsinaiseen viittomakieleen ja ns. alkuperäiseen viittomakieleen. Nykyään vihjeellisestä viittomisesta käytetään nimitystä ”tukiviittomien käyttö”.

Suomalaisen viittomakielen alkeiskurssikirja ”Alan viittoa” julkaistiin vuonna 1978. Kirjassa esitettiin jo aikaisempi näkemys viittomakielestä, jonka lajeina ovat vihjeellinen viittominen, simultaaniviittominen, alkuperäinen viittomakieli ja varsinainen viittomakieli. Alkuperäisellä viittomakielellä tarkoitettiin viittomakielen alkumuotoa, joka oli täysin itsenäinen kielensä. Varsinaisella viittomakielellä tarkoitettiin alkuperäisen viittomakielen pohjalta kehittynyttä visuaalista symbolikieltä, jossa saattoi olla myös puhutun kielen vaikutusta. Kirja kuitenkin painotti simultaaniviittomista. Kirjassa on 561 viittomaa. Viittomakielen opetus oli tuolloin vahvasti sidoksissa puhuttuun kieleen ja oppilaat oppivat lähinnä viitottua puhetta.

Televisio toi viittomakielen suuren yleisön näkyville ja 1970- ja 80-luvulla tuotettiin kolme tv-kurssia. Vuonna 1976 TV1:ssä lähetettiin kuuleville tarkoitettu viittomakielen opetusohjelmasarja ”Kädet kertovat”, jossa oli 14 viiden minuutin jaksoa.

Vuonna 1977 TV1:ssä lähetettiin niin ikään kuuleville tarkoitettu neliosainen sarja ”Näissä merkeissä”. Aluksi tarkoituksena oli antaa vain viittomakielen opetusta, mutta pian todettiin, että katselijoilla oli vain vähän tietoa kuuroista ja sitä oli tarpeen sisällyttää ohjelmaan. Kurssilla opetettiin kuuleville viitottua suomea.

Vuonna 1986 televisiossa esitettiin jälleen viittomakielen kurssi. Kuusiosainen ”Elävä kieli” -sarja lisäsi yleistä kiinnostusta viittomakieltä kohtaan ja toi sille myönteistä julkisuutta. Kurssi oli aikaisempien tapaan suunnattu kuuleville, mutta aikaisemmista poiketen se käytti hyväkseen viittomakieltä koskevaa uusinta tutkimusta ja tarjosi näin siis myös tietoa viittomakielen rakenteesta ja kieliopista.

Viittomakielen tutkimuksen alkaminen Suomessa 1980-luvulla tuotti uutta tietoa suomalaisesta viittomakielestä ja sen rakenteesta. Tutkimuksen mukaan viittomakieli poikkesi monin tavoin puhutuista kielistä. Uusi tieto vaikutti myös viittomakielen opettamiseen.

Vuonna 1981 ilmestyi viittomakielen alkeisopetukseen tarkoitettu kirja ”Viito elävästi”, joka oli suunnattu kuuleville. Teoksessa pyrittiin ottamaan huomioon viittomakielen tutkimuksen tuottamaa tietoa, vaikka sitä ei vielä ollutkaan saatavissa riittävästi. Kirja pyrki kuitenkin lähestymään aitoa viittomakieltä viitotun puheen sijaan. Kirjassa kuvataan n. 800 viittomaa, jotka oli valittu sen perusteella, mitkä alkeistason opiskelijalle olivat sopivia ja avartavia. Viittomia valittiin myös yleisyyden ja vakiintuneisuuden perusteella. Sanallisesti kuvailtiin lisäksi n. 100 viittomaa. Viito elävästi kirjasta ilmestyi myös toinen osa, joka oli tarkoitettu viittomakielen jatkokursseille. Viito elävästi -teokset julkaistiin myös ruotsiksi käännettyinä nimellä Levande språk ja Levande språk 2.

1970- ja 80-luvun taitteessa kuuroille lapsille tuotettiin oma viittomisto, joka oli tarkoitettu viittomakielen ja suomen kielen oppimisen välineeksi. Kolmiosainen sarja ”Lasten kuvasanat viittomin” ilmestyi kansioina, joissa oli viittomin ja sanoin varusteltuja kuvatauluja. Viittomisto oli tarkoitettu niin perheissä, varhaiskasvatuksessa, kouluissa kuin kuntoutuksessakin käytettäväksi. Kansioissa on yhteensä yli 300 kuvataulua ja viittomiston lähtökohtana ovat jokapäiväiseen elämään ja lähimpään elinympäristöön liittyvät asiat.